Miksi Maastrichtin sopimusta ei pidetty?

Vai oliko se susi jo syntyessään? Maastrichtin sopimus tai Sopimus Euroopan unionista (SEU) allekirjoitettiin vuonna 1992, sen allekirjoittivat tuolloiset Euroopan yhteisön jäsenet. Sopimus tuli voimaan 1993 ja johti sittemmin Euroopan Unionin syntyyn ja yhteisestä valuutasta sopimiseen talous- ja rahaliiton muodossa.

Sopimus sisältää niin sanotut lähestymiskriteerit tai Maastrichtin kriteerit, joilla haluttiin varmistaa rahaliiton onnistuminen. Kriteerejä ovat hintakehitys, julkisen talouden kehitys, valuuttakurssikehitys ja pitkien korkojen kehitys. Kuten tiedämme, sopimuksen mukaan julkisen talouden velka ei saa olla yli 60 % bruttokansantuotteesta. Lisäksi on maita, joilla on rahaliittoon nähden erillissopimuksia, kuten Iso-Britannia, Tanska ja Ruotsi. Heillä siis on oma valuutta (ja Iso-Britannian julkinen velka on suuri).

Euroopan Unionin talous- ja rahaliitto sai alkunsa jo vuonna 1990, jolloin sen ensimmäisessä vaiheessa valuutansiirrot vapautettiin. Äsken saimme kuulla arvion, että Italian, euroalueen kolmanneksi suurimman talouden vaikeuksien syynä ovat noin kolmenkymmenen vuoden ajan jatkuneet rakenteelliset ongelmat. Millaiselle pohjalle rahaliittoa on kehitetty, jos näin on? Miten meillä voi olla Unioni, joka asetuksien täytäntöönpanoa ei valvota?

Villit huhut kertovat, että jotkut maat rahaliittoon pyrkiessään ovat väärentäneet tilastojaan. EU:n tilastoviranomainen Eurostat totesi Kreikan ”laskeneen väärin” kansantalouden tunnuslukujaan. Tätä on sanottu myös luovaksi kirjanpidoksi. 

Sixten Korkman esitti huolensa siitä, että Euroopan Unionin kriittinen tarkastelu on jäänyt vain jonkun tietyn tahon harteille. Vaaditaanko meiltä todella pelkkää kiltteyttä ja kritiikittömyyttä EU:n jäsenenä? Vetoaminen siihen, että kritiikkimme heikentäisi neuvotteluasemiamme tai muita etuja, luo kuvan Unionista, joka kostaa – helposti?

On todella liittovaltiouskovaista puhetta, jos erillissopimuksien ja virheellisen tilastoinnin pohjalle rakennettua rahaliittoa pidetään vakaana. Siihen on haasteellista sovitella eri valtioiden budjetteja. Lisäksi näyttää siltä, että valtion velka Suomessakin kaatuu kuntatalouksien niskaan kuntauudistuksen muodossa.

Pääministeri Katainen selonteossaan viime viikolla totesi; ”vaadin, että komissio esittää tiukkenevaa valvontaa ongelmamaille. On tärkeää, että komissio käyttää uusia välineitä tehokkaasti ja aikailematta hyväkseen. Lisäksi jäsenmaiden ministereiden on käytettävä vertaispainetta, jotta voidaan kiinnittää huomiota tiettyjen ongelmamaiden ongelmiin. Jatkossa meillä on mahdollista turvautua sanktioihin jo siinä vaiheessa, kun jokin jäsenvaltio poikkeaa kaidalta tieltä eli itse itselleen asettamaltaan sopeutusuralta”.

Mikä lienee pääministerimme painoarvo ”vaatiessaan” komissiolta, se jää nähtäväksi. Edellä mainittuja asioita olisi pitänyt olla vaatimassa jo ajat sitten. Tässä tilanteessa ei oltaisikaan, mikäli Maastrichtin sopimusta olisi noudatettu. Asian tilan toteamiseen on käytetty vuosia. EU näyttäytyy pelinä, jonka lopputulosta voi vain arvailla.